No niin, lupasin viime postauksessani keskittyä origamin sijasta johonkin muuhun aiheeseen. Tämä on pieni selonteko siitä, miten ja miksi innostuin aloittamaan virkkausharrastuksen.

Kas, minähän en ole mikään joka kodin käsityöihme. Peruskoulussa välttelin tekstiilitöitä erittäin lahjakkaasti valitsemalla niiden sijaan tekniset työt aina, kun mahdollista. Ja pakolliset tekstiilityön tunnit suoritin äitini suosiollisella avustuksella: Kun ompelutöistäni ei tuntien kömpelön hikoilun ja vastentahtoisen väkräämisen jälkeen tahtonut tulla mitään, kiikutin projektini kotiin (väsyneen opettajan luvalla) ja kehotin äitiäni tarttumaan toimeen, mikäli tämä haluaisi tyttärensä suorittavan oppivelvollisuuden täyttämiseksi määritellyt tehtävät käsityön saralla. Kiitos ja anteeksi, äiti. Teit hienon pilkkijakkaran, shortsit ja ööö...varmaan paljon muutakin, sekä mahdollistit minulle peruskoulun päättötodistuksen.

Peruskoulun jälkeen siirryin lukioon, jossa ei (luojan kiitos!) ollut velvollisuutta osallistua käsityötunneille. Jatkoin elämääni huolettomasti tietämättä yhtään mitään virkkauksen, neulonnan, ompelun tai kudonnan saloista. Puu- ja metallitöitä harrastaneena kävin vuoden puuseppäartesaanin tutkintoon tähtävää koulutusta, jonka jätin kesken. Sen lisäksi, että työllisyysnäkymät ja fyysinen kokoni tuntuivat haittaavan, huomasin entistä varmemmin olevani motorisesti uskomattoman kömpelö ja tumpelo.

Päätin siis jättää käsityöt suosiolla taitavammille ja siirtyä laboratorioalan ihmeelliseen maailmaan. Siitäkin huolimatta, että olen motorisen kömpelyyteni lisäksi uskomattoman huono matemaattisissa ja loogista ajattelua vaativissa tehtävissä. Jos totta puhutaan, ainoat asiat, joiden oppimisen kanssa en ole joutunut kuluttamaan loputtomasti verta, hikeä ja kyyneleitä, ovat musiikki ja kielet.

Laborantin tutkinnon suoritettuani siirryin työelämään, jossa roikuin vaihtelevasti erinäisten määräaikaisten työsuhteiden parissa. Kun (jälleen kerran) jäin syyskuussa 2014 työttömäksi, päätin, että minun oli PAKKO kehittää jotain henkevää täytettä päiviini työhakemusten kirjoittamisen, nukkumisen ja loputtoman paperisodan vastapainoksi. Koska olen luonteeltani jonkin verran itsekidutukseen taipuvainen, päätin että minun on aika opetella VIRKKAAMAAN.

Ja arvatkaapas mitä? Taisin pikkuhiljaa syksyn edetessä jäädä virkkuukoukkuun. Niin juuri. Minä käsitöitä syvästi inhoava ja vieroksuva ihmispoloinen huomasin aamuisia Muumi-jaksoja tiiraillessani yhä useammin keskittyväni laskemaan kuuden kertotaulua ympyröiden laajentuessa, sillä aloitin virkkuuharrastukseni maltillisesti helppoja amigurumeja koukkuillen. Voisin melkein sanoa, että tuosta rituaalista muodostui minulle eräänlainen meditatiivinen aamuhetki. 1 x 6= 6, 2 x 6= 12, 3 x 6= 18...jne.  

Pikkuhiljaa siirryin kiinteiden silmukoiden luomisesta erilaisten pylväs- ja pallerotekniikoiden opetteluun ja sillä tiellä olen edelleen. Hitaasti, mutta varmasti edeten minulla on tällä hetkellä kesken lukuisia erilaisia projekteja. Niiden valmistumista odotellessa, tässä yksi varhaisemmista aikaansaannoksistani: Keimo-kilpikonna.

• Ms. Captain Hook: Wattu