Juhannus, tuo supisuomalaisuuteen iskevä vuotuinen juhla, jolloin porukka pakkaa kamat kasaan ja lähtee sankoin joukoin verenluovutukseen hyttysten hyväksi keskelle korpista metsää tahi veden äärelle. Pulloja kilistellään, saunotaan, suomalaisella sisulla perinteitä vaalien oli sää mikä hyvänsä. Onhan sentään keskikesän päivä. Päivä, joka vaihtuu toiseksi ilman yön painostusta.

Hyvää (ja rauhallista) juhannusta toivotan minäkin näiden runon ja kuvan yhteensulautuman siivin ;) ! - Wathelma

Aikaan keskikesän haisee kukat tuomien
kokoontuu yhteen VÄKI kera kirkkaiden JUOMIEN.
Siintää kaukana vielä tuo haikea huominen,
joka migreenin jollekin iskee tuomiten.

Ensin saunotaan ja sitten syödään vasta.
Varoitan teitä kuitenkin eräästä asiasta:
Aterian päälle ei tok' sovi käydä makaamaan
saunapuhtaana itseään turhaan sotkemaan.
 

Kas ilta on vielä pottujen tapaan nuori,
metsän neitojen helmat ohuet kuin niiden kuori.
Tyynyjen alle vielä kerättävä otos allergeeneistä
että nähtäis unessa, minkälaisista geeneistä
koostuu tuleva armaamme, ellei helluntaina
ole kainaloon löytynyt jo heilaa lainaan.

Mut' kaakana, kaakana käkikö kukkuu?
Kokkoa kokoon, ennen kuin joku hukkuu!
Kootaanpa kokko, kuona kasataan siis
ja muusta mussutuksesta irrotaan hetkeksi viis...

sekaan kuusi joululta nurkalla lojunut,
aitan sopukoista rojut tarkkaan pois kolutut,
sen seitsemän sorttia turhaa tavaraa,
apaattinen kansa taipuu innolla joukkopyromaniaan.

Ja näin liekkien leikkiä leiskuvaa
käy kansa joukoittain tuijottamaan.

Lehtiä joka kulmassa.

SUURIA paljastuksia! (alhaalta suunnatun valon hiostamana), kuulust. komisario Peipponen

Kuulen kuiskeen :
Jää
hyvästi...

Pohjamaali halkeilee. Kertoo sielunvaelluksen jälleen alkaneen...

Aaa..sieltä se tulee.
Kuin pieni kuolema, le petit morte
...TSUUH!, tirskahdan kuin linnunpoikanen.

-Pure pölyä!, toivottaa koivu.
Räystäspääsky!, pärskähdän.

Se on täällä taas. In living colour. Kevät. Kaikkine kuran, liejun, vihreän, sinisen, keltaisen, valkoisen ja lukemattomien muiden sävyjen kera. Joka päivä uutta ihmeteltävää niille, jotka kulkevat tuijotellen kengänkärkiään kuljeskellessaan pitkin tien laitamia. Fantsua :)

- Kevätkenkäinen Wadelma

Arvatkaas, mitä huimaa tuossa tänään juhlittavassa
henkilössä on ? Kaikilla meillä on sellainen! Joillakin jo
edesmennyt, joillakin ehkä jotain muuta kuin se biologinen äiti,
mutta uskaltaisinpa melkein mennä väittämään, että
kaikilla se jossain on. Tuo paljon mielipiteitä ja tunteita
herättävä henkilöitymä kulttuuritaustasta ja aikakaudesta
riippumatta.

Henkilökohtaisesti voin sanoa olevani onnekas lapsi. Minulla
on äiti, joka hyväksyy, ymmärtää ja rakastaa, no matter what.
Molemmat mummot ( näilläkin on useita nimivariaatioita
ja ryppyisyysasteita), toinen jo valitettavasti edesmennyt,
ovat olleet minulle myös aina rakkaita ja läheisiä. Ja olen saanut
ilon tutustua molempiin mummoihini.

Itse en ole äiti (paitsi yhden karvaisen kaverin sijaismutsi,
joka muuten täyttää tänään 8 vuotta, onnea siis Rölli-kissalle!),
eikä äitiys ole koskaan ollut haaveeni.

Joillekin tämä päivä voi olla katkerakin muistutus siitä,
että ei ole äiti, vaikka haluaisi. Niin pienellä sanalla kuin ÄITI,
on siis hyvin suuri voima ja vaikutus.

Äiti Maa tai Luontoäiti...kaiken synty ja tuho. Pikkujuttu, eikö?
Entäs äidinkieli? Kyllä siinä sanassa vaan on joku voima.

Tämän pienen runoelman myötä tahdon vielä henk. koht. toivottaa
äipälle oikein mainiota äitienpäivää 2015! :

Hei äiti,

Anteeks kun oon joskus sulle turhaan kiukutellu.
Kun on saanu hyvii neuvoja, joita en kumminkaan oo totellu.
Kiitos siitä, että kuitenkin oot tarjonnu sun olkapäätä,
kun tää tuhlaajaprinsessa on menny jotain tyhmää jossain säätään.

Kun katson hentoi hartioitas, en edes osaa kuvitella,
miten monta kertaa ne on saanu raskait taakkoi kannatella.
Ja sun käsii rakastavii, jotka aina ovat pyyhkineet
poskiltani lohduttaen suolaisimmat kyyneleet.

Anteeks niistä kerroist' kun oon turhaan huolta tuottanu.
Silti sä oot aina muhun uskonu ja luottanu.
Ottanu syliin, hetkeks piiloon tältä pahalta maailmalta,
joka tahtoo joskus vetää mattoo jalkojeni alta.

Silloin, kun oon tarvinnu,
oot aina ollu läsnä.

Siks äiti, tahdon sanoo:

iso kiitos ELÄMÄSTÄ.

- WattuLate(si) ;)

Marmosettiemon runoelma poikaselleen:

Jättiläisporkkanaan kerran törmäsi kaksi pupua arkaa piruparkaa.

Varokaahan vaan, ettei pupu pöksyyn karkaa!

Vaan jyrsijät nuo lausuivatkin: "Hah haa, tässäpä meillä vasta onkin työsarkaa!"

Ja ahneina nakertamaan kävivät tuota porkkanaa.

Krapulainen, tuo pahuksen saksiniekka,

saksipotkupuvussaan viekkaana

raaputti soraäänet hiekkaan.

Ja kappas tätä kelmiä!

Riikinkukkona tunkiolla

on kai hyvä telmiä...

sama on kuin tarjoais sioille kourallisen helmiä.

Vielä lopuksi otsoni, kerros

kuinka kummassa korjataan

jo ohentunut otsonikerros?

Nii-in...eipä tainnut mesikämmen murinaa kummempaa vastata...

Runoisaa kevättä toivotteleepi

- riiWattu : nne

Joskus elämässä tulee sellaisia hetkiä, jolloin sanavarasto ikään kuin ehtyy, aivojen akkuvarasto tyhjenee ja mieleen hiipii pohjattomia mustia aukkoja.

Masennus. Minä kutsun sitä henkiseksi vampyyrikseni. Vaikka rakastan valkosipulia, niin silti se peeveli pääsi jälleen yllättämään jostain nurkan takaa ja kävi kuppaamaan mielessäni. Henkisten ja fyysisten voimavarojen mittarin heilahtaessa pohjalukemiin minä päätin, että on aika levätä. Pakko. Iskin hetkeksi rukkaset naulaan, tungin töpselin seinään ja annoin tajunnanvirtani latautua.

Horrostin talviunta lähes kaksi viikkoa putkeen, jonka jälkeen heräsin lähes käsittämättömään luomisvimmaan. Onnekseni eräs ystävällinen toimintaterapeutti toimitti minulle laajahkon valikoiman erilaisia piirustustarvikkeita. Sanojen puuttuessa käteni ottivat ohjat ja rupesivat täyttämään lähes maanisella vimmalla valkoista paperia erilaisilla kuvatuksilla. Taideterapiaa parhaimmillaan.

Jaan tässä (edelleenkin lyhytsanaisessa) postauksessani muutamia räpellyksiäni noilta introverteilta raapustushetkiltäni. Kas tässä:

Mind-Blower, 02/2015

The Hand That Feeds You, 02/2015

Brain Humor, 02/2015

Poisonous Minds, 03/2015

Mirri 1, 03/2015

Mirri 2, 03/2015

Hush, little baby.... 02/2015

Hiilijalanjälki, 03/2015

Nu-Clear, 03/2015

Osteocorrosis, 03/2015

Kevättä kohti toiveikkaana tarpoessa, eikös juu ;) ?

• Wattu Van Helsing

Tämän päivän kunniaksi minäkin pistin hetkeksi kuvitteelliset vaaleanpunaiset kakkulat
nenälleni ja uhrasin hetken aikaa pohdinnalle. Pohdin, mitä
ystävyys minulle noin niin kuin henkilökohtaisesti merkitsee.

Lapsena paras "ystäväni" oli Mirre-nalle, tunnettu WWF: n
pandamannekiini. Joskus se oli semmoinen teräväkatseinen, musta-valkoinen
mallikappale. Vuosien hiekkalaatikoilla, kyläpaikoissa ja hikisessä kainalossa
yötoverina lionneena sen katse on pikkuhiljaa samentunut ja valkoisesta
turkista on tullut likaisenharmaa. Ennen niin söpön pullakka
vatsakumpukin on rypistynyt säälittäväksi rusinaksi. Tänä päivänä
tuo vanhus nököttää eläkepäivänsä kunniapaikalla makuuhuoneeni
hyllyllä. Rakas se on vieläkin, vaikka ei enää joudukaan
vastaanottamaan niskaansa unenaikaisia kuolaryöppyjäni.

Semmoinen oli siis lapsuudenaikainen, ensimmäinen ystävyyssuhteeni.

Mutta entäs sitten ne oikeat, IHMISsuhteet? No, myönnän olevani
toisinaan aika pahvi, mitä ihmiskontakteiden luomiseen,
ylläpitämiseen ja kehittämiseen vaaditaan. Lapsena taputtelin
tyytyväisenä hiekkakakkuja omassa, privaatissa rauhassani. Näin
aikuisena olen äärimmäisen huono pitämään yhteyttä toisiin.
Ei se silti tarkoita, ettenkö joskus olisi "joutunut" toisten
ihmisten julkean ystävystymisyrityksen kohteeksi. Ja jotkut
yksilöt ovat vieläpä päättäneet jäädä tällaisen juron
mörököllin vierelle. Välillä vieläpä muistuttelevat itsestään ja uskaltautuvat pyytämään vaikka kaffelle.

Kiitos siitä teille sitkeille sisseille <3

Mutta mikä on aidon ystävyyden mitta? Onko ystävyys sitä, että
pidetään yhteyttä x määrä/ kuukausi? Että lähetetään kerran
vuodessa joulukortti? Onko ystävillä aina sanaton ja ehdoton
yhteisymmärrys asiassa kuin asiassa? Mikä ystävän tehtävä on?

Minulle henkilökohtaisesti ystävyys merkitsee sitä, että jonkun
henkilön kanssa on mukava olla. Mukava vaihtaa ajatuksia. Tai olla
vaan, chillailla. Jakaa yhteisiä hetkiä. Myönnettäköön, joskus (usein...) saattaa
mennä kuukausia, että yksinkertaisesti "unohdan" olla yhteyksissä (anteeksi siitä).
Ei se silti tarkoita sitä, että unohtaisin kokonaan.

Ihan oikeasti, saatan vaikka ajatella kesken päivän hymynkare suupielessä
jotain mukavaa hetkeä jonkun henkilön kanssa, mutta se
kännykän nostaminen korvalle hapottaa liikaa lihaksia, enkä saa
aikaiseksi soittaa ja kysellä kuulumisia. Tai sitten minulla on kymmenen mielenkiintoista
projektia kesken ja uppoudun niihin ystävyyden
ylläpidon kustannuksella. Olen vain yksinkertaisesti tämmöinen sosiaalisesti rajoittunut
pälli. Mutta olen pälli, joka syvässä sisimmässään arvostaa ja kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ovat uhranneet omaa aikaansa höpinöitäni kuunnellen, omia tarinoitaan jakaen ja ennen kaikkea vain ollen läsnä elämäni hetkissä.

Olen äärimmäisen huono sanattomassa viestinnässä.
En osaa päästää toisia lähelle. Lämpeän hitaasti.
Väsyn väkijoukoissa. Olen yhdellä sanalla määriteltynä VAIKEA.

Siksipä haluankin lausua iiiison KIITOKSEN vielä kerran juuri SINULLE, joka olet jollain tavalla osa
elämääni. Ollaan ystäviä/ kavereita toisillemme. Jokainen omalla tavallaan.

Haleja, pusuja, rauhaa ja rakkautta !

Ystävällisesti toivottaen Wattu

P.S. Täytyy vielä tässä mainita extrana, että myös Kuopion Suomen Punaisen Ristin osasto järjestää erilaista ystävätoimintaa yksinäisille. Tsekatkaa toki, jos asia kiinnostaa: https://www.punainenristi.fi/tule-mukaan/ystavaksi ;)

Retroradio ja Ikea-hylly, sekä miniatyyrikopiot paperista muotoiltuna.

Tällä kertaa ajattelin pähkäillä aihetta nimeltä sisustaminen. Jokaisellahan on oma, monella jopa aika tiukka mielipide siitä, miltä kodin kuuluisi näyttää. Toiset ihannoivat maalaisromantiikkaa pastellikuorrutteella, toiset suosivat graafisia ja moderneja linjoja. Yhtä kaikki, me merkkaamme reviirimme juuri sillä omalla tyylillämme ja uskon vakavasti, että sisustustyylimme kertoo myös jotain persoonastamme. Tai joissain tapauksissa, puolisomme persoonasta.

Jos minun täytyisi kuvailla oman kotini interiööriä yhdellä sanalla, niin se sana olisi ”kitsch”. Vaikka juureni ovatkin Skandinaviassa, niin minua ei koskaan suoraan sanottuna ole innostanut skandinaaviseksi mielletty viehtymys vaaleisiin ja haaleisiin pintoihin ja materiaaleihin. En ymmärrä beigen ja beesin hienoja vivahde-eroja, enkä saa kiksejä harmaan viidestäkymmenestä eri sävystä.

Ei, minun kotini on yhtä värien ilotulitusta: keittiössä tököttää limenvihreä pirtinkalusto (itse maalattu), jota täydentää aito (ja hiivatin ruma, mutta kissani rakastama) 60-luvun vihreä-keltaraidallinen lepotuoli, valkoinen Ikea-hyllykkö limenvihreillä ovilla ja muun muassa tähän räkäisen värimaailman eri sävyihin istuvat kodinkoneet (limenvihreä vedenkeitin ja keltainen kahvinkeitin).

Makuuhuoneessani vallitsee tällä hetkellä värimaailma, jossa on iloisesti sekaisin luumunviolettia, fuksiaa ja mustaa korostettuna ripauksella kultaa. Tätä mystistä värimaailmaa korostavat lukuisat norsuhahmot siellä täällä (minulla on jokin kumma fiksaatio noihin kärsiviin olentoihin). 

Peti.

Taidan siis ilmentää sisustustyylilläni persoonani mauttomuutta. Tai leikkisyyttä. Ihan miten asian haluaa nähdä. Lukioaikaan kuvaamataidon opettajani arvioi kurssitöideni hilpeää värimaailmaa (jossa ei murrettuja sävyjä juuri tunnettu) sanalla ”naivistinen- suorastaan lapsellinen”.

Sitä se Dublojen intohimoinen kasaaminen kai sitten aiheuttaa myöhemmällä iällä. Halua nähdä ympäristön koko spektri kaikissa sateenkaaren väreissä. Origamipapereissa on muuten aivan mielettömän herkullisia värejä… ^_^

Tällä kertaa ei ole kissaa nostettu pöydälle...

Värikästä viikkoa!

T: Kolorituuritantta Wattu

Ruokahan on meille jokaiselle välttämättömyys. Joillekin se on intohimo ja nautinto, joillekin pelkkä muskeleiden ja aivojen polttoaine.

Joillekin se on myös vihollinen. Viime aikoina olen ollut huomaavinani mediassa lisääntynyttä keskustelua syömishäiriöistä. Liekö syynä kaiken maailman muotidieettien ja fitnessbuumien luoma globaali ahdistus vai lisääntynyt valveutuneisuus asiassa, mutta minusta on hienoa että asia on vihdoin uskallettu nostaa esiin. Syömishäiriö on sairaus, joka pahimmassa tapauksessa tappaa. Se ei ole koskaan valinta. Eikä siinä ole mitään hyvää/ ihailtavaa.

Minäkin olen käynyt oman taisteluni ruokamörköjä vastaan ja käynyt pohjalla. Ja onnistunut nousemaan ylös.

Sairastuin teini-ikäisenä anoreksiaan. Minulle ruoan kanssa "leikkiminen" oli keino lievittää stressiä ja ahdistusta. Sillä ei ollut mitään tekemistä ulkonäön tai muiden mielipiteiden kanssa. Meni vuosia, että kykenin suhtautumaan ruokaan normaalina osana elämää ja yhä vieläkin huomaan stressaavissa elämäntilanteissa tuon mörön yrittävän muistuttaa itsestään. Olen kuitenkin oppinut vuosien aikana tunnistamaan sairauteni merkit ja käsittelemään asiat ilman omaehtoista nälänhätää kärsimällä.

Nykyään minä rakastan jäätelöä ja hyvää ruokaa. Hyvällä omallatunnolla. Ja vakuudeksi siitä taittelin pari herkullista foodgamia ;)

Bon appetit!

　Roskaruokaa paperinkeräykseen? Soul food, not so slow food...

　Silmänruokaa? Viimeinen mansikka.

Popsi popsi porkkanaa...

Kas, minähän en ole mikään joka kodin käsityöihme. Peruskoulussa välttelin tekstiilitöitä erittäin lahjakkaasti valitsemalla niiden sijaan tekniset työt aina, kun mahdollista. Ja pakolliset tekstiilityön tunnit suoritin äitini suosiollisella avustuksella: Kun ompelutöistäni ei tuntien kömpelön hikoilun ja vastentahtoisen väkräämisen jälkeen tahtonut tulla mitään, kiikutin projektini kotiin (väsyneen opettajan luvalla) ja kehotin äitiäni tarttumaan toimeen, mikäli tämä haluaisi tyttärensä suorittavan oppivelvollisuuden täyttämiseksi määritellyt tehtävät käsityön saralla. Kiitos ja anteeksi, äiti. Teit hienon pilkkijakkaran, shortsit ja ööö...varmaan paljon muutakin, sekä mahdollistit minulle peruskoulun päättötodistuksen.

Peruskoulun jälkeen siirryin lukioon, jossa ei (luojan kiitos!) ollut velvollisuutta osallistua käsityötunneille. Jatkoin elämääni huolettomasti tietämättä yhtään mitään virkkauksen, neulonnan, ompelun tai kudonnan saloista. Puu- ja metallitöitä harrastaneena kävin vuoden puuseppäartesaanin tutkintoon tähtävää koulutusta, jonka jätin kesken. Sen lisäksi, että työllisyysnäkymät ja fyysinen kokoni tuntuivat haittaavan, huomasin entistä varmemmin olevani motorisesti uskomattoman kömpelö ja tumpelo.

Päätin siis jättää käsityöt suosiolla taitavammille ja siirtyä laboratorioalan ihmeelliseen maailmaan. Siitäkin huolimatta, että olen motorisen kömpelyyteni lisäksi uskomattoman huono matemaattisissa ja loogista ajattelua vaativissa tehtävissä. Jos totta puhutaan, ainoat asiat, joiden oppimisen kanssa en ole joutunut kuluttamaan loputtomasti verta, hikeä ja kyyneleitä, ovat musiikki ja kielet.

Laborantin tutkinnon suoritettuani siirryin työelämään, jossa roikuin vaihtelevasti erinäisten määräaikaisten työsuhteiden parissa. Kun (jälleen kerran) jäin syyskuussa 2014 työttömäksi, päätin, että minun oli PAKKO kehittää jotain henkevää täytettä päiviini työhakemusten kirjoittamisen, nukkumisen ja loputtoman paperisodan vastapainoksi. Koska olen luonteeltani jonkin verran itsekidutukseen taipuvainen, päätin että minun on aika opetella VIRKKAAMAAN.

Ja arvatkaapas mitä? Taisin pikkuhiljaa syksyn edetessä jäädä virkkuukoukkuun. Niin juuri. Minä käsitöitä syvästi inhoava ja vieroksuva ihmispoloinen huomasin aamuisia Muumi-jaksoja tiiraillessani yhä useammin keskittyväni laskemaan kuuden kertotaulua ympyröiden laajentuessa, sillä aloitin virkkuuharrastukseni maltillisesti helppoja amigurumeja koukkuillen. Voisin melkein sanoa, että tuosta rituaalista muodostui minulle eräänlainen meditatiivinen aamuhetki. 1 x 6= 6, 2 x 6= 12, 3 x 6= 18...jne.  

Pikkuhiljaa siirryin kiinteiden silmukoiden luomisesta erilaisten pylväs- ja pallerotekniikoiden opetteluun ja sillä tiellä olen edelleen. Hitaasti, mutta varmasti edeten minulla on tällä hetkellä kesken lukuisia erilaisia projekteja. Niiden valmistumista odotellessa, tässä yksi varhaisemmista aikaansaannoksistani: Keimo-kilpikonna.

• Ms. Captain Hook: Wattu

   

   

Noita laatikoita tuli harjoiteltua jo joulun alla, kun päätin paketoida ne vähäiset lahjat lähimmilleni hieman ekologisemmin paperimateriaaliin. Ekologisuuden lisäksihän nuo paperiboxit on siitä kivoja, että niitä voi käyttää uudelleenkin esim. pikkuhärpäkkeiden säilytykseen (mm. pienet askartelumateriaalit, kuten napit, neulat yms. pysyvät kätevästi järjestyksessä pikku laatikoissa). Isompaa paperia tai pahvia käytettäessä voi toki taitella laatikon isompaankin säilytys/ pakkaustarpeeseen. Tuo isoin, punainen boksi on muuten perinteinen masu-rasia, jota on ammoisina aikoina siellä kaukaisessa Japaniassa hyödynnetty jopa riisin ja muiden elintarvikkeiden mitta-astianakin.

Taka-alalla perinteinen masu-laatikko, jonka ohje löytyy lähes mistä tahansa origamioppaasta. Pikku-boksin ohje löytyy nimellä Gift box kirjasta Makoto: "The A to Z of Origami in English" ja Fusen suunnittelema (ja nimeä kantava) laatikko (tuo sinisävyinen etualalla) löytyy masu-laatikon tapaan lähes jokaisesta origamin perusteita esittelevästä teoksesta.

Niin, ja sitten niihin kulhoihin… Hyviä vinkkejä niiden taitteluun löytyy mm. Ashley Wood: in kirjasta ”Opettele origamitaitajaksi”. Kirjan sanallinen ohjeisto on paikoitellen (ainakin minun mielestäni) hiukan epäselvä, mutta mallikuvia seuraamalla on helppo hahmottaa, miltä tuloksen pitäisi näyttää. Kannattaa siis ehdottomasti opetella ennen oriGAMEilun aloittamista ne laakso-ja harjataitosten, sekä käännösten ja litistysten symbolit. Seriously.

Vihreästä kopiopaperista taiteltu japanilainen kulho.                                             

 Pari tähtiteemalla taiteltua kulhoa. Paperi oli vähän liian jäykkää...

Paperi- tai pahvikulhot on kivoja käyttää esim. tarjoiluastioina erinäisissä kekkereissä ja kuosikin on helppo saada mätsäämään teemaan, kun valikoi taiteltavan materiaalin oikein.

Viännetty vati.

Jees. Tunnustan vielä tähän loppuun, että tänään tuli ideoitua pari muutakin projektia (, jotka eivät liity millään lailla origameihin), mutta niistä lisää ensi jaksoissa ;)

-Box Officer Wattu